Viewmaster!
Kiikarit sinne sisään? Joku laatikko, mut mistä materiaalista? Puu, metalli, muu/mikä? Riippuu kai myös ajasta.
Reilu viikko avajaisiin ja teoksesta on valmiina vasta konsepti. No käsitetaide. Mitä muu voi olettaa? Tai edes haluta?
Olis aarteen metsästys, sellainen vimmainen. Olis sellainen, joka ohjaa vaikka elämänvalintoja. Isojakin. Vaikka niinkin, että menettää vahingossa monia hyviä juttuja, kun on vaan niin fokusoitunu siihen aarteeseen. Ja ikinä ei riitä. Aina se aarre tuntuu olevan kauempana.
Niinku sellaiset ihmisen kasvonpiirteet, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan. Jos yhtään haluaa itsellään säilyttää niitä kasvoja, pitää visusti yrittää olla muistelemasta, millaiset ne on. Pitää pitäytyä nopeisiin vilkaisuihin. Ohi kiitäviin vilauksiin. Niinku auton ikkunasta. Jos keskittyy, ne kasvot häviää. Häviää oikeasti, eikä palaa. Pala palalta se muisto haihtuu.
Oisko sama aarteen kanssa? Uskon, että on. Se tulee sitten, kun keskittyy johonkin olennaiseen. Se tulee salaa.
Mun teos on näköalapaikalla ja se on aarteenmetsästyskiikarit. Loittonevan aarteen. Sateenkaari, jonka päät siirtyy, kun katsetta kääntää.
Katja oli löytäny hienon Viewmasterin Kokemäen (kalliilta) kirpparilta. Se olkoon mulle inspiratsioonina.
Tänään on Satakunnan Kansan haastattelu, jossa käsitellään sitä, että tänä vuonna valmistui ensimmäiset kolme esitystaiteilijaa Kankaanpään taidekoulusta. Muita on jo haastateltu, mä olen enää jäljellä. Toivottavasti osaisin olla fiksu.
Siihen liittyy kaikkea koulutuspoliittista, omaa taiteilijaidentiteettiä ja kuvaamista. Videolle ja stilliin. Siis, että ne kuvaa siellä mua. Ajattelin kylvää siihen videoon pienen siemenen tästä aarteenetsinnästä. Se tuntuu oleelliselta aiheelta.
